Huurasta ja Piirapoorasta kissuuden syvimpään olemukseen

”Äiti. Onko sun työpaikalla yhtään Huuraa?”

Äiti mietti, lähteekö tuo lapsi ikinä kävelemään. Keskosena syntynyt kökötti tyytyväisenä äidin käsivarrella kattilan ääressä ja kertoi satuja Huurasta ja Piirapoorasta. Ne olivat pilviä.

Omakin kirjoittamiskulttuurini lähti siis suullisesta perinteestä. Olin niin pieni, että en muista Huura ja Piirapoora -tarinoiden luomisprosessista mitään. Äiti on saattanut kirjata jonkin jutun muistiin. Minulla ei ole mielikuvia, vaikka monet muistoni ovat varhaisia.

Päiväkirjaa 8-vuotiaasta

Sain ensimmäisen päiväkirjani lahjaksi äidiltä, kun olin toisella luokalla. Äiti oli menossa leikkaukseen ja halusi ehkä jättää purkautumistien, jos kävisi kalpaten. Onneksi tarvitsin päiväkirjaani surutyöhön vasta kaksi vuosikymmentä myöhemmin. Toisluokkalaisena tyydyin aprikoimaan, voiko päiväkirjaan kirjoittaa, että sain kantaa opettajan villatakin voimistelusalista luokkaan. Oliko tapaus sen arvoinen, että se sopi kirjata muistiin?

Usein päiväkirjan kirjoittamiseni on ollut tapahtumien kuvausta tai silkkaa luettelointia. Silti päiväkirja on aina ollut ystävä, laukussa mukana.

Matkapäiväkirjoja on erillisissä muistikirjoissa, mutta tavallisenkin päiväkirjan sivuille sujahtaa tarroja, teepussin kuoria, postikortteja, karkki- ja jäätelöpapereita, pääsylippuja, esitteitä, leikkeitä… Jos muistikirjassa on tylsänvalkoiset sivut mutta ostin sen, koska se oli sidottu ja tarpeeksi paksu, vähintään reunustan aukeaman koristeteipillä. Kenties kukin päivä saa oman kuvionsa tai teippi vaihtuu, kun vaihdan aihetta.

Ajattelen ihollani ja kirjoittamalla

Muistikirjoissa on listoja. Sanon usein, että ajattelen paremmin kirjoittamalla. Niinpä kun mietin ratkaisuja, kirjaan plussia ja miinuksia vaikkapa siitä, missä vietän vapaapäiväni tai haenko koulutukseen. Valinta selkiytyy, kun lasken, kumpia on enemmän, ja paljonko niissä on alakohtia.

Päiväkirja on tärkeä tapa työstää tunteita ja prosesseja. Barokkihuiluja soimaan ja aprikoimaan! Luen tekstiäni myöhemmin ja hämmästyn: oliko se noin kova juttu? Ehkä olen unohtanut koko asian, tai tunne, tuska tai riemukin, on laimentunut. Hurjasta ja kurjasta on tullut käsitettävää, käsiteltävää. Ahdistun, jos en ehdi purkaa päiviäni muistikirjan sivuille.

Atoopikkona ajattelen ihollani (kaikenkattavaa ja pinnallista). Tätä kirjoittaessani käsivarteni ovat täynnä tunnepisteitä, joten pohdinta saa sydämen ja alitajunnan työstämään kirjoittamisen merkitystä. Jätän liuskani lepäämään ja luen myöhemmin uudestaan, muokkaan ja lähetän.

Käsin vai koneella? Itselle vai muiden lukea?

Kirjoitan paljon käsin ja uskon, että se on aivoille hyväksi. Mukanani on aina vähintään pikkuvihko, johon saan ideavirkkeet, aihiot, mieleen pulpahtavat ajatukset tai sanaparit muistiin. Olen vuosia kantanut mukanani vaikkapa ilmaisuja vaelsimme vitkaan ja tyrkkäsin yrtin, ja toivon, että saan vielä käyttää niitä tarinassa.

Yritän kirjoittaa hyvin ja viihdyttävästi silloinkin, kun kirjoitan itseäni varten. Lainasin joskus päiväkirjaani ystävälle. Hän sanoi tekstin vaikuttavan siltä kuin olisin tarkoittanut sen lukijalle. Hänen näkemyksensä oli, ettei sellainen päiväkirjateksti voi olla aitoa, omaa itseä. En vieläkään haluaisi uskoa moista. Ja milloin ei vauhti ja tunnemyrsky ole niin hurja, että en ota käsialastani tolkkua jälkeenpäin, haluan itsekin nauttia tekstistäni, kun luen sitä uudestaan.

Runojako se kirjoittaa?

Jos kirjoittamisharrasteeni tulee puheeksi, ne, jotka eivät kirjoita tai juuri luekaan, kysyvät ensi töikseen, kirjoitanko runoja. Pudistelen päätäni hämmentyneenä ja sanon, että kirjoitan pieniä tarinoita ihmisistä.

Kirjeenvaihdon ja päiväkirjan ohella luova kirjoittamiseni on lähinnä proosaa ja lyhyitä juttuja. Minun on vaikea uskoa, että venyisin romaaniksi.

Haluaisin kokeilla viihdepokkaria. Kolmisenkymmentätuhatta sanaa voisi olla siedettävä tavoite. Tiedän, että ammattilainen pusaa sellaisen parissa viikossa. Minusta kirjan ei tarvitse olla kovissa kansissa, jotta voi sanoa olevansa julkaissut kirjailija. Jokunen lukemistonovellini on julkaistu. Parin sivun palstantäytteitä, mutta maksettiin niistä muutama lantti.

Kirjoittaja ohjaa kirjoittajaa

Vuonna 2022 opiskelin sanataideohjaajaksi, ja sen pohjaksi kirjoittamisen perusopinnot. Lyriikan kurssi sujui yllättävän luontevasti, ja löysin perusopinnoissa runoilijan identiteettini. Sittemmin tavoitteeni on ollut tulla näkyväksi runoilijana, ja osallistun lavarunotapahtumiin ja avomikkiin runoilloissa säännöllisesti.

Myös ensimmäinen palveluni sanataideohjaajana oli Runoilijan piristyspaja, jonka lyhyet harjoitteet avasivat luovuutta ja antoivat uskallusta käyttää sanoja ja runoja. Avaan yhä jokaisen pajan lyhyellä omalla tekstilläni. Vuonna 2025 joltiseksikin menestykseksi osoittautui Runomatka maailmalle -sanataidepaja.

Kaveripiirissä vedin kirjoittajakerhoa vuositolkulla. Meitä oli kolme vakiojäsentä. Kaikki saivat ehdottaa harjoitteita. Toisinaan meillä oli vieraita, ja kaikki kirjoittivat sillä kertaa, vaikkei se muuten ollutkaan heidän harrasteensa.

Kokoonnuimme jonkun kotona, kirjastossa, rannalla, galleriassa, torilla… Ilman noiden ystävien luomaa turvaa ja innostusta en ehkä olisi kouluttautunut sanataideohjaajaksi, vaikka se jos mikä on ominta minua.

Unelma vai tavoite?

Tapaan tutun kustantajan lemmikkimessuilla. Hän soittelee ukulelea, ei sillä kertaa jazzia. Juttelemme. ”Hyvän kissakirjan minä voisin julkaista”, kissakodissa asuva kustantaja heittää.

Vuosia myöhemmin nauran itselleni. Kustantaja melkein sopimus ojossa, enkä minä saa aikaan mitään. Sittenkään haave ei jätä rauhaan.

Kaikkea muutakin olen aikonut. Kirjoittajakurssin jälkeen piti tulla ruokanovelleja. Ei tullut. Vieraskynäpostauksen jälkeen piti tulla kirja matkablogeista. Ei tullut. Ystäväni, jolla on enemmän ideoita ja halua kuin aikaa kirjoittaa, ehdottaa jatkuvasti tv-sarjojen aiheita, henkilöhahmoja ja instarunouden tutkimusaiheita. Teenkö jotain niille?

Tiedän, että kirjoitan hyvin. Olen sanavalmis, älykäs, taitava, sanataiteilija ja sanataideohjaaja. Itseluottamusta kirjoittajana ei puutu. Silti luen tarinoita tytöistä, jotka kirjoittavat tarinoita. Vaan kirjoitanko itse?

Luovuus tarvitsee tilaa, joutilaisuutta ja aikaa. Aamusivuvihko unipäiväkirjana ei kanna pitkälle, vaikka onkin keino pitää luovuuden hanoja edes tihkumassa.

Tein pitkään fyysistä työtä, ja se nieli voimat ja ajan. Kaiken kukkuraksi olin heittopussi, keikkalainen, aina töissä vailla vakinaisen etuja. Kaipasin mopinvarresta kynänvarteen. Nyt olen osa-aikaisesti kosketuskynän varressa palkansaajana, ja koetan rakentaa luovan alan liiketoimintaani sanataideohjaajana, lavarunoilijana ja kirjoittajana.

Koulutuksessa joku tokaisi: liiketoiminta on liiketoimintaa. Luovan alan liiketoiminta ei hänestä ollut sen kummempaa. Minä aprikoin, mitä tehdä, kun kulttuurialalla on käsittääkseni aika paljon työtä korvauksetta.

Kyllä, minäkin teen juttuja pro bono, mutta varsin harkiten. Esimerkiksi Runomatka maailmalle -sanataidepajan esittelypostausta olen käyttänyt markkinoinnissa. Se toimii tuote-esittelynä ja käyntikorttina. Kirjoitan kirjavinkkejä eräälle sivustolle korvauksetta. Koska profiloidun joihinkin kirjallisuudenlajeihin, olen saanut asiakkaan. Olen uskottava sparrauspajan vetäjä viihdekirjojen kirjoittajalle.

Kirjoittaja kaapissa?

Harrastanko julkisesti pelkäämättä muiden ymmärtämättömyyttä?

Nuorempana kyselin usein, kirjoittivatko muut päiväkirjaa tai yleensä jotakin. Sain aina saman vastauksen ja hiljenin. Oikein ällistyin, kun tutustuin sukulaissieluun, joka ensi kertaa tavatessamme kysyi kirjoittamisharrasteesta.

Vuosia myöhemmin ällistyin uudestaan. Lapsuudesta asti tuttu ihminen, joka kaihtaa kirjoittamista, joutui kyhäämään muutaman liuskan täydennyskoulutukseen. Tarjosin apuani, ja hän oli hämmästynyt siitä, miten hyvin yhteistyömme sujui. Niin olinko minä joskus lukenut suomen kieltä tai jotain? Koska tuttavani tunsi minut fyysisen työn tekijänä (arkeni usein puheena ja hänelle samaistuttava), hän ei ollutkaan perillä kielitieteilijän sielustani! Luulin, että taustani oli hänelle itsestäänselvyys.

Opin, että minun kannattaa puhua kirjoittamisestani riippumatta siitä, tulenko ymmärretyksi. Kannattaa huhuilla ympäriinsä, että olen, osaan ja ohjaan. Että sairastan kielitieteilijän ammattitautia, pilkkukuumetta, ja että tarjoan sydämen ymmärrystä herkkien kirjoittajien tueksi.

Kirjoittaja: Anna Korkiakangas
Kuva: Rosita Diop / Diop Creative Oy

Muiden sanataiteen parissa työskentelevien tarinoita löydät täältä.