Korvaruno on kohtaamisen hetki parhaimmillaan

”Me ollaan pari!” Sanataidepajaan osui sillä kertaa kahdeksan kirjoittajaa ohjaajan lisäksi. Korvarunokaveri löytyi vierestä luontevasti.

Aiheeksi sovimme ”minä kirjoittajana”. Korvarunotuokio voi olla myös hyvin lyhyt, kaksinkertaisen hissipuheen mittainen kenties, mutta usein on mukavaa jutella hieman pidempään. Toki voi vain kysyä kuulumisia tai rupatella käsillä olevasta vuodenajasta tai muusta yleisestä.

Milloin runo on korvaruno?

Tutustuin korvarunoon sanataideohjaajan koulutuksessa, kun Timo Harju ohjasi lyriikan osuutta. Hän ja Veera Vähämaa ovat julkaisseet Korvaruno-kirjan, jossa on esseet siitä, mistä Turun sanataideyhdistyksessä luodussa menetelmässä on kyse, sekä esimerkkejä korvarunoista, joita vanhustyössä on kirjoitettu.

Korvarunon kirjoittaja tekee muistiinpanoja siitä, mitä toinen sanoo. Ei tarvitse osata pikakirjoitusta, kunhan poimii puheesta tärkeän, olennaisen tai kiintoisan. Juttuhetken perään on heti aika kirjoittaa: järjestellä muistiinpanojaan hieman, korostaa sitaatit, jotka runoonsa tahtoo poimia, ja muotoilla kuulemansa runoksi. Lopuksi runo kirjoitetaan puhtaaksi ja annetaan sille, joka sisällön puhui.

Usein voi vaihtaa osia ja saada runon myös itselleen.

Harjun ja Vähämaan kirjassa tekijät esittelevät senkin mahdollisuuden, että runon ainekset kootaan koko ryhmän ajatuksista, lausahduksista ja keskustelusta. Minä olen tähän mennessä jutellut yhden kanssa kerrallaan.

Miltä tuntuu kohdata korvarunoilijana

Olen kirjoituttanut korvarunoa yksilöohjauksessa ja ryhmässä niin lähi- kuin etäopetuksessakin. Käytännössä kaikki ihastuvat ajatukseen, kohtaamisen ja läsnäolon tuntuun. Moni arvostaa ajatusta, että korvarunoa on kirjoitettu hoivakodeissa. Toistuvasti joku sanoo, että se on upea kohtaamisharjoite vaikka työelämään.

Minulla kesti kauan oppia kirjoittamaan korvarunostani ilmava, niin, että se todella muistutti runoa eikä referaattia tai tiivistelmää. Vähitellen olen pyristellyt lyyrisempää ilmaisua kohti.

Taannoin keskustelin kokeneen yrittäjän kanssa omista luovan alan mietteistäni. Olin luvannut hänelle sanataidemaistiaisina korvarunon. Käytimme keskusteluun varatun tunnin hyvin: puntaroimme liikeideoitani ja sanataidepalveluiden tuotteistamista, lähetimme ajatukset askartelemaan tulevaisuuden isoihin unelmiin ja vihdoin vaihdoimme ajatuksia kirjoittajaminästä ja kirjoitimme toisillemme korvarunot. Yrittäjä kirjoitti somessa näin:

”Sen jälkeen tapahtui taikoja. Anna piti meille mun elämäni ensimmäisen Korvaruno-tuokion. Molemmat kertoivat vuorotellen Kirjoittajaminästään (aiheeksi voi valita mitä tahansa, vaikka kuulumisten vaihdon), ja sitten – ihan siinä vaan ja heti – molemmat kirjoittivat toiselle runon hänen kirjoittajaminästään.

Voi vitsit se oli ensin jännittävää ja tuli monenlaista tunnetta. Osaanko ja uskallanko ja enhän minä ole mikään runojen kirjoittaja. Mutta sitten vaan rohkeasti hypättiin runoilijan saappaisiin ja se oli I H A N A A

Meni aivan kylmät väreet siitä läsnäolon voimasta. Kuinka arvokasta onkaan, että toinen ihminen pysähtyy äärellesi, kuuntelee – ja sen jälkeen kirjoittaa sulle ja susta ikioman runon.”

Kahdeksan vuotta yrittäjän taivalta taittaneesta kirjoittamani korvaruno pääsi mukaan postaukseen, ja lainaan sen tähän.

Tarvitsen
aina kaksi vieraskirjaa

pohdin
oivallan
kohtaan

postaukseni
muutokseni päiväkirja

tapani olla ihminen
kirjoitan kiihkeästi
ja
luotan lukijaan.

Epäilemättä korvaruno on keino lisätä läsnäoloa, luovuutta ja tunnetta ihmisten kohtaamisissa. Niin kovin tärkeää tehokkuutta korostavassa suorituskulttuurissa, jossa keskittyminen muuttuu helposti pirstaleiksi.

Teksti ja kuva: Anna Korkiakangas