Sanataide – Luovuutta, teoriaa ja terapeuttisuutta

Siitä asti kun opin lukemaan viisivuotiaana, elämäni on pitkälti koostunut lukemisesta ja kirjoittamisesta. Lapsena haaveilin ensin kirjailijan urasta, sitten toimittajan ammatista. Lopulta päädyin yliopistolle opiskelemaan pohjoismaisia kieliä, sittemmin tutkimaan ja opettamaan niitä.

Keskellä elämää palasin vanhaan haaveeseeni: haluun kirjoittaa muutakin kuin tiukkaan muotoon sidottuja asiatekstejä ja opettaa tällaista kirjoittamista myös muille. Niinpä ilmoittauduin Päijät-Hämeen kesäyliopiston järjestämään sanataideohjaajakoulutukseen
joka alkoi helmikuussa ja päättyy marraskuussa 2026. Kurssikirjana meillä on Päivi Haanpään Sanataideohjaajan opas, ja yhtenä kurssitehtävänä oli kirjoittaa reflektoiva teksti kirjan pohjalta.

Reflektiotehtävän ytimenä oli Päivi Haanpään (2015: 79–83) kuvaama sanataiteen kolmio, jonka kulmat ovat luovuus, teoria ja terapeuttisuus. Haanpään ajattelussa nämä kolme elementtiä kulkevat aina mukana sanataidetyöskentelyssä, mutta eri tilanteissa niiden painotukset voivat vaihdella. Luovuus avaa tilaa leikkisyydelle, kokeilulle ja ideoiden vapaalle liikkeelle. Teoria tarjoaa kirjoittamiselle selkärangan – runomittojen, juonikaavojen ja sanaston kaltaisia elementtejä, joista teksti rakentuu. Terapeuttisuus puolestaan viittaa siihen kasvun ja voimaantumisen mahdollisuuteen, joka voi syntyä kirjoittamisen myötä, vaikkei itse toiminta ole varsinaista terapiaa. Haanpään mukaan jokainen sanataidekokonaisuus piirtää omanlaisensa kolmion, jossa eri elementit vuorottelevat keskiössä.

Luovuus näyttäytyy minulle melko mutkattomana ilmiönä, sillä se kulkee luontevasti läpi sekä sanataiteen että muiden kirjoittamisen muotojen. Sen sijaan teoria ja terapeuttisuus kutsuvat minua tarkempaan tarkasteluun. Ne saavat erilaisia sävyjä ja painotuksia kirjoittamisen eri käytännöissä, ja juuri nämä erot herättävät minussa uteliaisuutta. Tässä tekstissä pohdin, miten teoria ja terapeuttisuus asettuvat sanataiteeseen, luovaan kirjoittamiseen ja kirjallisuusterapiaan, ja miten itse tulevana sanataideohjaajana löydän paikkani näiden ilmiöiden välimaastossa. Haanpään (2015) teoksen rinnalla kuljetan mukana myös muuta aiheeseen liittyvää kirjallisuutta.

Teorian nostaminen sanataidekokonaisuuden yhdeksi peruspilariksi herätti minussa runsaasti ajatuksia. Sanataide näyttäytyy laajana ja hieman rajattomana alueena, jonka taustalla ei ole yhdenmukaista teoriaa. Haanpää (2015) viittaa teoriasta kirjoittaessaan lähinnä kirjallisuustieteellisiin käsitteisiin, mutta tällainen lähtökohta ei ole ongelmaton. Sanataide ja luova kirjoittaminen eroavat toisistaan siten, että luovan kirjoittamisen opetuksessa tekstin esteettiset ominaisuudet ovat keskiössä, kun taas sanataiteessa painottuu sanoilla leikittely ja kokeilevuus. Kirjallisuustieteelliset näkemykset voivat tietenkin tukea sanataidesessioita, erityisesti silloin kun niissä käytetään teoriaharjoituksia. Silti teorian rooli on nähdäkseni vahvasti sidoksissa ohjattavaan ryhmään ja ohjaajan omiin tavoitteisiin. Hyvä sanataideohjaaja rakentaa ryhmälle sen tarpeisiin sopivan kokonaisuuden ja kykenee muokkaamaan suunnitelmaansa tilanteen mukaan. Tämä on luontevampaa ryhmän kanssa, joka työskentelee pidemmän aikaa yhdessä, kuin yksittäisessä työpajassa.

Ohjaustyötä tukee huomattavasti, jos sanataideohjaaja kykenee reflektoimaan omia teoreettisia lähtökohtiaan. Olen itse jäsentänyt sanataideohjaajarooliani hyödyntämällä Kimmo Svinhufvudin Kokonaisvaltainen kirjoittaminen -teoksessa (2015) esitettyjä
kirjoittamiskäsityksiä. Nojaan erityisesti näkemyksiin, joiden mukaan kirjoittaminen on luovaa toimintaa ja kirjoittaminen on sosiaalista toimintaa. Luovuuteen perustuvan kirjoittamiskäsityksen mukaan keskeistä on kirjoittajan oma ääni: hyvä teksti on
omaperäinen pikemmin kuin tiettyjen normien mukainen. Tämä ajattelu näkyy suunnittelemassani sanataidetoiminnassa siten, että teetän sessioissa vapaan kirjoittamisen harjoituksia, jotka toimivat sekä orientoivina että materiaalia tuottavina harjoituksina. Tavoitteena ei ole kirjoittaa valmista tekstiä, vaan ennen kaikkea ”vain” kirjoittaa ja vapautua liiallisista odotuksista. Ohjaajaroolissani nojaan myös käsitykseen kirjoittamisesta sosiaalisena toimintana. Olen kouluttautunut kirjoitusretriittifasilitaattoriksi ja vedän työyhteisössäni viikoittaisia kirjoitussessioita, joiden teoreettisena taustana on Rowena Murrayn (2015) kehittämä yhteisöllisen kirjoittamisen malli. Keskeistä tässä mallissa on ajatus niin sanotusta typing pool -tilanteesta: merkityksellistä on, että kirjoittajat ovat läsnä samassa fyysisessä tai virtuaalisessa tilassa, vaikka kirjoittavat työstävät omia hankkeitaan.

Ryhmän rooli on myös sanataiteessa merkityksellinen: kirjoitamme samassa tilassa samoja harjoituksia ja jaamme kokemuksiamme kirjoittamisesta keskustellen tai tekstejä ääneen lukien. Sanataiteessa aion kuitenkin hyödyntää ryhmää hieman eri tavoin kuin luovan kirjoittamisen opetuksessa, sillä sanataiteen tavoitteena ei ole esteettisesti hiottu lopputulos. Sanataidesessioissa ääneen lukeminen on mahdollista, mutta palaute on luonteeltaan spontaania eikä tähtää tekstin muokkaamiseen yhä valmiimmaksi. Haluan antaa osallistujille tilaa valita, miten he jakavat työskentelynsä tuloksia: he voivat lukea katkelman tekstistään tai kuvata sanallisesti, millainen kokemus harjoituksen tekeminen oli ja mitä ajatuksia se herätti. Jakaminen on aina vapaaehtoista.

Olen myös pohtinut, miten kirjoittamiskäsitykseni vaihtelevat riippuen roolistani. Työssäni akateemisena tutkijana ja opettajana ohjaan opiskelijoita sekä akateemisen kirjoittamisen kursseilla että opinnäytetöissä. Näissä konteksteissa nojaan vahvasti käsitykseen kirjoittamisesta prosessina: opiskelijat tuottavat tekstiä vaiheittain, saavat vertaispalautetta ja ohjaajan kommentteja, ja muokkaavat tekstiään kohti valmista kokonaisuutta. Prosessikirjoittaminen on tässä työssä olennainen väline. Sen sijaan pohdin edelleen, miten prosessiajattelua voisi soveltaa sanataideohjaukseen. Minulla ei toistaiseksi ole kokemusta pitkäkestoisista sanataideryhmistä, vaan olen osallistunut yksittäisiin työpajoihin, joissa jokainen kerta muodostaa oman kokonaisuutensa ja harjoitukset rakentuvat toistensa varaan. Tästä syystä prosessikirjoittamisen rooli sanataiteessa jää vielä avoimeksi kysymykseksi.

Sanataidekokonaisuuden terapeuttisuus jäi mietityttämään minua, sillä tavoitteeni on hyödyntää sanataidetta työssäni akateemisena tutkijana ja opettajana. Haluan integroida sanataiteen osaksi akateemisen kirjoittamisen kursseja, maisteriseminaareja sekä nuorempien tutkijoiden kollegiaalista tukea. Sanataide eroaa kuitenkin kirjallisuusterapiasta siinä, että kirjallisuusterapia on selkeästi terapian muoto. Myös osallistujien rooli on erilainen: kuten Seija Viitaniemi (2022: 131) toteaa, ”itseltä itselle
kirjoittaminen on terapiaa, muillekin merkityksellinen teksti on sanataidetta”. Koska haluan sisällyttää sanataidetoimintaani terapiallisia elementtejä, aion rakentaa ohjaustilanteet väljiksi. Jos kirjoitetaan henkilökohtaisista aiheista, jakaminen voi tuntua haastavalta, ja siksi annan ryhmäläisille täyden vapauden valita, missä määrin ja millä tavoin he haluavat
tekstiään jakaa.

Terapeuttinen näkökulma on kuitenkin minulle keskeinen ja motivoi pyrkimystäni kehittää sanataideohjausta osana omaa työtäni. Vetämäni yhteisöllisen kirjoittamisen sessiot ovat osoittautuneet toimiviksi nuorempien kollegoiden tukemisessa ja tutkimusyksikön toimintakulttuurin vahvistamisessa, ja näen sanataiteessa samanlaista potentiaalia. Kirjoittaminen koetaan usein vaikeaksi sekä opiskelijoiden että pidemmällä olevien akateemisten kirjoittajien keskuudessa: olemme monin tavoin riippuvaisia kirjoittamisesta opintojen tai uran etenemisen kannalta, mutta samaan aikaan kirjoittaminen tuntuu raskaalta ja kuormittavalta. Kun huomio siirretään tekstistä itse kirjoittamiseen toimintana, avautuu näkymä siihen, että kirjoittamisen esteet ovat usein psykologisia ja liittyvät ihmisen käyttäytymiseen. Sanataideharjoitusten avulla pyrin vapauttamaan osallistujia kirjoittamaan ja tarjoamaan heille mahdollisuuksia tarkastella ja muuttaa omaa suhdettaan kirjoittamiseen. Tämä on linjassa Hurmerinnan (2018: 55) käsityksen kanssa: sanataiteessa on terapeuttinen potentiaali, sillä se ammentaa osallistujien alitajunnasta ja tunne-elämästä.

Terapiassa – myös kirjallisuusterapiassa – pyritään aina muutokseen, ja sanataiteessa on vastaavasti kasvuun suuntautuva ulottuvuus. Eri sanataideryhmät voivat kuitenkin painottaa kasvua eri tavoin, mikä vaikuttaa siihen, miten rakennan työpajat er
kohderyhmille. Maisteriopiskelijoille suunnittelemani sanataidetyöpaja sijoittuu maisteriseminaarin toiseen kokoontumiskertaan. Tavoitteeni on tukea opiskelijoita kirjoittamisen vapauttamisessa, aiempien kirjoittamisen haasteiden ylittämisen
huomaamisessa ja rohkeuden kartuttamisessa tutkielmaprosessin alkuvaiheessa. Kokemukseni mukaan maisteriopiskelijat jännittävät usein prosessin alkuhetkiä, ja siksi heitä on hyödyllistä kannustaa kirjoittamiseen erilaisten harjoitusten avulla. Yhdessä
harjoituksessa esimerkiksi pyydän heitä kuvailemaan kirjoittamisessaan kokemaa umpikujaa ja pohtimaan, miten he ovat päässeet siitä eteenpäin. Harjoitus pohjautuu Koobakin (2014) artikkeliin Writing in stuck places, ja sen tarkoituksena on helpottaa
kirjoitusblokkia. Tätä harjoitusta – joka sisältyy myös varttuneemmille kirjoittajille suunnittelemaani työpajaan – voisi Haanpään (2015: 63) sanoin kutsua terapeuttiseksi, sillä sen tavoitteena on tuottaa kirjoittajalle korvaava kokemus aiempaan kirjoittamiseen
liittyen. Tässä yhteydessä lähestymistapaa voisi kuitenkin pitää pikemminkin työnohjauksellisena (vrt. Lähteenlahti 2023: voimauttava sanataide). Toisessa harjoituksessa pyydän opiskelijoita kirjoittamaan runon toiveistaan ja odotuksistaan tutkielmaprosessia kohtaan (vrt. Martin & Kostiainen 2025).

Varttuneemmille akateemisille kirjoittajille suunniteltavan työpajan rakentaminen on haastavampaa, ja olen pohtinut, pitäisikö sitä suunnata tietyille osallistujaryhmille, esimerkiksi niille, joiden on vaikea löytää kirjoittamisesta iloa tai jotka kokevat joutuneensa
jumiin kirjoittamisessaan. Tällä hetkellä varttuneemmille tutkijoille suunnattu työpajasuunnitelmani sisältää sekä orientoivia että materiaalia tuottavia harjoituksia, mutta myös terapeuttisia elementtejä, joiden tavoitteena on vapauttaa osallistujia kirjoittamaan ja
tuottamaan raakamateriaalia mahdollista myöhempää työstämistä varten. Työpajan suunnitteluun olen hakenut inspiraatiota teoksesta Luovaa kirjoittamista tutkijoille (Karjula ym. 2024).

Lopuksi pohdin lyhyesti, millaisia vahvuuksia haluan kehittää itsessäni sanataideohjaajana. Yleiseksi tavoitteekseni nostan erään sanataideopiskelijakollegan sanat opintokokonaisuuden ensimmäiseltä moduulilta: ”Minä tavoittelen hyvää.” Haluan omassa työssäni levittää kirjoittamisen iloa akateemisessa kontekstissa ja sitä kautta tukea akateemisten kirjoittajien hyvinvointia sekä vahvistaa työpaikkani toimintakulttuuria. Sanataidetyön avulla pyrin myös monipuolistamaan omaa toimintaani tutkimuksen,
kirjoittamisen ja opetuksen rajapinnoilla, kokeilemalla uudenlaisia harjoituksia ja työtapoja erilaisille ryhmille. Olen ajoittain kokenut epävarmuutta opetuksessa ja ryhmien ohjaamisessa, ja siksi toivon sanataidetyöskentelyn auttavan minua harjaantumaan
ryhmäprosessien ohjaamisessa sekä vahvistumaan opettajana ja ohjaajana. Koen, että sanataideopinnot ja syksyllä alkavat kirjallisuusterapian opinnot täydentävät ammatillista profiiliani luontevalla tavalla.

Teksti: Camilla Lindholm

Lähteet:
Haanpää, Päivi (2015). Sanataideohjaajan opas. Avain.
Hurmerinta, Jenni (2018). Sanojen voimauttava valta. Teoksessa Nora Ekström, Emma
Puikkonen & Karoliina Suoniemi (toim.), Sanataidetta on! Työtavat, tekijät ja teoria. Kirjan
talo – Bokens hus, 55–70.
Karjula, Emilia, Kouri, Jaana & Mahlamäki, Tiina (2024). Luovaa kirjoittamista tutkijoille.
Vastapaino.
Koobak, Redi (2014). Writing in stuck places. Teoksessa Nina Lykke (toim.), Writing
academic texts differently: Intersectional feminist methodologies and the playful art of
writing. Routledge, 194–207.
Lähteenlahti, Outi (2023). Sanataide sote-ammattilaisen tukena – kokemuksia
Satasairaalan Satakulttuuria-hankkeesta. Teoksessa Hanna Dufva ym. (toim.),
Sanataidetta on enemmän! Sanataide hyvinvointia rakentamassa. Kustantamo Kita,
160–172.
Martin, Anne & Kostianen, Emma (2025). Opiskelijan asiantuntijaksi kasvun tukeminen:
luovat menetelmät tutkielmaprosessin ohjaamisessa. Kasvatus, 56(5), 593–607.
https://doi.org/10.33348/kvt.176730
Murray, Rowena (2015). Writing in social spaces: A social processes approach to
academic writing. Routledge.
Svinhufvud, Kimmo (2016). Kokonaisvaltainen kirjoittaminen. Art House.
Viitaniemi, Seija (2022). Nuoruus on lahja, vanheneminen taidetta. Teoksessa Silja Mäki &
Terhikki Linnainmaa (toim.), Omia sanoja etsimässä. Johdatus vuorovaikutteiseen
kirjallisuusterapiaan. Basam Books, 123–142.