Sanataidekasvattajat, lukutaitotyön näkymätön voimaryhmä – Pohdintoja sanataidekasvattajan työstä

Lapset ovat luoneet maailman. Sen ruoho on vihreää hattaraa, ja karkkisade ropisee piparkakkutalojen kattoja vasten. Joessa virtaa mehua, ja maisemaa halkovat pitkät metrilakutiet. Lapset eivät pysy penkeissään. He hytkyvät tuolillaan käsi ilmassa, he odottavat vuoroaan, heidän mielikuvituksensa pursuaa yli, he eivät ehdi sanoa ideoitaan kyllin nopeasti, kun uusi jo tulee mieleen. He johdattavat minut maailmaansa, he täyttävät sen asioille, jotka heitä kiinnostavat, asioilla, jotka ovat heille tärkeitä. Minä kirjaan heidän ideoitaan muistiin, yritän ehtiä kaiken, mutta innostuneiden äänten kakofonia on nujertaa keskittymiseni. Palaan takaisinpäin, varmistan: tarkoititko, että talo on hampurilaisen muotoinen, vai onko se ihan oikea, jättimäinen hampurilainen?

Olen työskennellyt sanataidekasvattajana pian 15 vuotta. Sanon sanataidekasvattaja, koska virallista nimikettä minulla ei ole. Suurista taiteenaloista kirjallisuus on ainoa, jonka pedagogeille ei ole pätevöittävää, taidepedagogista koulutusta. Silti tämä näkymätön ammattikunta tekee joka puolella maata työtään lasten ja nuorten parissa, tutustuttaen heitä kirjallisuuden taiteenalaan ja kirjoittamiseen. Suurimmalla osalla on soveltuva korkeakoulututkinto esimerkiksi kirjallisuuden tai luovan kirjoittamisen oppiaineista.

Sanataide on taidekasvatuksen ala, jonka keskiössä ovat kirjallisuus, tekstit ja tarinat, niiden monet muodot. Sanataidepajoissa ja -ryhmissä lapset muuttuvat supersankareiksi ja fantasiaolennoiksi. He kuvittelevat maailmoja, joissa haluaisivat elää, olentoja, joita haluaisivat kohdata, tarinoita, joita haluaisivat kertoa ja lukea. He näkevät itsensä uudessa valossa ja löytävät väylän sille, mitä haluavat sanoa maailmasta tai itsestään, siitä mikä on heidän elämässään tärkeintä ja kiinnostavinta. He löytävät sanat.

Luku- ja kirjoitustaidosta ollaan akuutisti ja syystäkin huolissaan, mutta kirjoittamisen opettamisen puuttuvat rakenteet jäävät keskustelussa usein sivurooliin. Sanataidekasvatus ja sen yhteys lukutaitotyöhön on monille epäselvää, samoin kuin se, mitä sanataidekasvattajat tekevät ja keitä he ovat. Varmasti osittain tästä syystä sanataiteen rahoitus taidekentällä on marginaalista, ja sanataiteelle suunnattuja rahoituslähteitä on vähän. Sanataidekasvatus on juuri sitä lukutaitotyötä, jota juhlapuheissa korostetaan, mutta jonka rahoittaminen ei tunnu olevan kenenkään tehtävä. Se on myös taidetta, jolla tulisi olla itseisarvo, ja tasa-arvoinen asema taiteen kentällä. Kuitenkin kirjallisuuden alan taidekasvatus on taiteenalojen rahoituksen suurimpia altavastaajia.

Luokan lattia tömisee kymmenien kavioiden alla. Olemme tänään joukko yksisarvisia, jotka laukkaavat ympäri luokkaa. Myöhemmin, lauman rauhoituttua, kuuluu ainoastaan kynien suloista suhinaa paperia vasten. Yksisarviset kirjoittavat kutsukortteja yksisarvisjuhliinsa, joissa nautitaan hattaraa ja sateenkaarilimsaa, ja lennetään kilpaa kuuhun ja takaisin.

Pysähdytään hetkeksi kuvittelemaan Suomea, jossa sanataidekasvatus seisoisi samalla viivalla muiden taiteenalojen kanssa. Jokainen lapsi pääsisi oppimaan luovaa kielellistä ilmaisua ammattilaisen ohjauksessa, ja näille ammattilaisille olisi tarjolla korkeakoulututkinto. Jokainen lapsi tietäisi mitä sanataide on, ja mitä sanataideharrastus pitää sisällään. Maamme olisi täynnä sanataidekouluja ja sanataiteen harrastajamäärät olisivat yhtä suuret kuin muilla suurilla taiteenaloilla. Meillä olisi kirjoittamisen koulutuspolku, joka jatkuisi vauvojen ja taaperoiden lorupiireistä sanataiteen taiteen perusopetukseen ja siitä ammattikoulutukseen. Meillä olisi ammattikoulutuksen käyneitä kirjailijoita, jotka olisivat harjoitelleet taitoaan lapsesta saakka, kuten muissakin taideaineissa tehdään. Hyvin todennäköisesti luku- ja kirjoitustaito olisi Suomessa omaa luokkaansa. Pisatulokset paukkuisivat ja maailmalla ihmeteltäisiin, miten ne suomalaiset tämän tekevät. Sietäisi ihmetellä nytkin, sillä Suomi on tiettävästi maailman ainoa maa, jossa on lakiin kirjattu sanataiteen taiteen perusopetuksen opetussuunnitelma. Tätä ”Suomen ihmettä” en ole kuullut nostettavan esiin missään juhlapuheessa, tuskin kaikki päättäjätkään sitä tiedostavat.

Rakennamme kummitusten kaupungin pienoismallia. Pahvilaatikot taipuvat kummituskaupungin kaupoiksi, silkkipaperista syntyy Verijoki, pumpulinen hämähäkinseitti kuorruttaa hylätyn kaupungin rakennuksia. Sammuneiden sielujen kaupunki on pian valmis, ja pääsemme aloittamaan kaupungin sanomalehden toimittamista.

Työhöni sanataidekasvattajana kuuluu hankkeen tai toimeksiannon luonteesta riippuen eri ikäisten lasten ja nuorten opettamista kouluissa, harrastusryhmissä ja varhaiskasvatuksessa, opetussisältöjen ja oppimateriaalien suunnittelua, tapahtumatuottamista, tiedottamista, somemarkkinointia, opetussuunnitelmatyötä, kouluttamista, graafisten materiaalien taittamista, videoeditointia, verkostotyötä, tekstien editoimista, oikolukua, hallintotyötä, budjetointia, kulttuurikoordinointia ja muuta asiantuntijatyötä. Koska rahoitus on minimaalista, sanataidekasvattajien on pitänyt opetella tekemään paljon itse, ja olemmekin aikamoisia kulttuurin moniosaajia. Sanataidealan puuttuvien rakenteiden ja heikkojen työllistymismahdollisuuksien takia moni ammattilainen siirtyy muihin, vakituisempiin töihin esimerkiksi kirjastoihin, kustannusalalle, kunnille ja kouluihin. Sanataidekasvattajille ei ole olemassa virkoja, eikä heidän ammattitaitoaan osata hyödyntää riittävästi kunnissa tai koulumaailmassa. Harrastuskentällä töitä on vähän tarjolla, ja kolmannen sektorin rahoitus on olematonta. Moni tuntee houkutusta siirtyä tasaisemman leivän perässä muihin töihin, monille se on taloudellisesti välttämätöntä.

Minä rakastan työtäni. Haluan kuulla lasten tarinat. Haluan astua lakritsitielle ja väistellä päähäni ropisevia karkkeja. Haluan kulkea lapsen rinnalla ja ihastella, miten rikkaan maailman hän on ideoinut, juuri omansa näköisen. Haluan painaa mieleeni sen katseen, kun hän ymmärtää, että tämä on hänen omansa, tätä ei kukaan voi häneltä viedä. Haluan nähdä sen katseen jokaisen lapsen silmissä.

Sanataide on portti puutarhan aidassa, ikkuna toisen ajatuksiin, silta kansojen välillä, valtamerialus kartoittamattomiin maailmoihin. Tällaisena maailmanaikana en keksi mitään tärkeämpää, mitä lapsille voisi opettaa.