Kiitos sinulle sanataidekasvattaja!

Sanataidefoorumissa lumouduttiin sanoista Kirsi Kunnaksen hengessä

Yksi sanataidekevään merkeistä on Oulun Valveen kulttuuritalon täyttävä Lumotut sanat -lasten ja nuorten festivaali. Tänä vuonna se järjestettiin jo 18. kertaa. Lumottujen sanojen tämänvuotisena teemana on Kirsi Kunnas 100 vuotta. Kunnaksen jalanjäljissä kuljettiin myös lauantaina 4.5., kun Suomen sanataideopetuksen seura järjesti yhteistyössä festivaalin kanssa Sanataidefoorumin, johon seuran hallituksen lisäksi saapui ilahduttavan paljon yleisöä kuuntelemaan ja keskustelemaan lasten- ja nuortenkirjallisuuden tilasta yhteiskunnassamme.

Foorumissa kuultiin puheenvuoroja mm. Kirsi Kunnaksen runoudesta, kielitietoisesta ajattelusta ja sanataidekasvatuksesta sekä lasten- ja nuortenkirjailijoiden kohtaamista haasteista. Punainen käpy -yhtye tarjosi myös huikeita ja hauskoja elämyksiä runoutta, rytmiä ja musiikkia yhdistävällä esityksellään.

Foorumin juonsi festivaalin taiteellinen johtaja Anna Anttonen ja kuvaili, miten tällaisten kirjallisuusaiheisten näyttelykokonaisuuksien rakentaminen on ”onnellisella tavalla kovaa työtä”.

”Runo on lapsen ensimmäinen kielipeli ja älylelu”

Kirsi Kunnaksen nerokkuus ja laaja kirjallinen tuotanto on ansainnut tänä vuonna erityisnäkyvyyden. Lasten- ja nuortenkirjallisuuden kriitikko ja tutkija Päivi Heikkilä-Halttunen puhui foorumissa Kirsi Kunnaksen merkityksestä, ja myös sanataidekasvattaja, kirjailija Pia Krutsin toi omassa esityksessään esiin Kunnaksen arvomaailmaa sekä toisaalta sitä, miten sanataidekasvattaja näkee Kunnaksen lastenrunot.

Kunnaksen arvo kirjallisuudelle ja suomen kielelle on valtava jo pelkästään hänen runojensa kieltä leikittävällä tasolla, mutta erityisen huomionarvoista on Päivi Heikkilä-Halttusen mielestä se, miten Kunnas otti runoissaan ja saduissaan yhteiskunnallisesti ja poliittisesti kantaa, seurasi aikaansa loppuun asti ja uudisti anarkistisella vallattomuudellaan ja runojen visuaalisuudella kirjallista maailmaa. Kurinalainen riimittelykin sai jäädä historiaan. Heikkilä-Halttusen mukaan Kunnaksen lastenrunokirjoissa sanat ja kuvat kuuluvat olennaisella tavalla yhteen. ”Kuvitus on puolet lukunautinnosta. Kunnaksen kirjoissa kuvitus menee eteenpäin ja houkuttelee siten jatkamaan lukemista.”

Lapsen oma ajattelu ja fantasiointi, se mitä runon jälkeen tapahtuu lapsen mielessä, oli myös Kunnakselle tärkeää, osa Kunnaksen manifestia. ”Kunnas todella otti lapsen huomioon”, Heikkilä-Halttunen totesi. Kunnas piti hyvin olennaisena, että hänen kirjojensa lukeminen on lapsen ja aikuisen yhteinen asia, vuorovaikutusta. ”Kirsi oli tosi tarkka siitä, ettei hänen tekstejään tule mistään vempeleistä. Niitä ei ole saatavilla äänikirjoina tai multimediana”, kertoi Pia Krutsin. ”Runo on lapsen ensimmäinen kielipeli ja älylelu”, Kunnas on todennut vuosituhannen vaihteessa ja myöhemmin miettinyt omaa työtään: ”Näin jälkikäteen ajatellen minähän olen ollut ärhäkkä!”

Päivi Heikkilä-Halttunen puhui myös siitä, miten lastenkirja voi havahduttaa kielitietoiseen ajatteluun. Kielitietoisuus on hänen mukaansa sitä, että erilaiset kielet ja kielenkäyttötavat tuodaan tasa-arvoisina näkyviin lapsen arkeen. Kieli myös nähdään identiteetin rakentumisen ja yhteiskuntaan sosiaalistumisen välineenä. Kielen käyttö vuorovaikutuksessa ja monipuolinen lastenkirjallisuus ovat Heikkilä-Halttusen mielestä entistä tärkeämpiä, koska lapsissa on jo huomattavissa sanaston köyhtymistä ja lukutaidon heikentymistä. ”Tarvitaan myös kirjoja lapsista, joilla ei ole sujuva lukutaito”, hän huomautti. ”Kaikenlaisille lapsille on oltava riittävän helppoa ja monentasoista luettavaa. Kirjojen on tarjottava helppoutta ja rauhaa tykityksen rinnalle”, hän korosti ja vinkkasi myös sanattomat kirjat, joiden kuvat inspiroivat helposti omiin tarinoihin. ”Sanattomat kirjat ovat oikea aarrearkku, kun halutaan seurata lapsen tarinankerrontataitoja, keskittymiskykyä ja havainnointitaitoja.”

”Iskä sä selvästi tajuat mitä nuorten päässä liikkuu!”

Myös kirjailijan työhön kohdistuu nykyään paljon odotuksia. On oltava saavutettava, ajankohtainen ja näkyvilläkin. Näitä teemoja ruotivaan lanu-kirjailijapaneelikeskusteluun osallistuivat Leena Valmu, Essi Kummu, Lauri Hirvonen ja Mikko With. Keskustelua ohjasi Päivi Heikkilä-Halttunen.

Paneelissa mietittiin aluksi kirjailijoiden paikallisidentiteettiä ja sitä, miten pohjoisuus näkyy heissä ja heidän töissään. Vaikka useat panelistit kokivat itsensä monipaikkaisiksi, Oulu ja muu Pohjois-Suomi olivat heille tärkeitä. ”Oululaisuus on minulle kirjailijana korostunut, jotta myös tästä paikkakunnasta kirjoitettaisiin”, totesi Mikko With. ”Järkyttää, miten vähän pohjoisesta kirjoitetaan, vaikka pohjoisessa olisi niin paljon tarinan aineksia, maahisia, peikkoja ja vaikka mitä”, huomautti Leena Valmu. Toisaalta Helsinki osoittautui keskustelussa myös tärkeäksi inspiraatiopaikaksi. ”Isot etelän kaupungit ovat tärkeitä. Pääsee pois kotiympäristöstä, luovuus kukkii ja inspiraatio on parhaimmillaan, kun kulkee vaikka Helsingissä sen sijaan, että istuisi kotona näyttöpäätteellä”, kuvaili Lauri Hirvonen.

Lapsille ja nuorille kirjoittamisesta

Mikko With: Pyrin, etten liikaa ajattele asetelmaa aikuinen vs. nuori. Sanaston toki täytyy olla katu-uskottavaa, ei nuoret enää käytä mitään selfie-sanaakaan. Haastavaa se kyllä on. Poikani luki kirjani Saakelin satasen ja kommentoi: ’Iskä sä selvästi tajuat mitä nuorten päässä liikkuu! Miksi se ei näy in real life?!’
Leena Valmu: Nuorison kielen muutos on masentavan nopea.
Essi Kummu: Kustannustoimittajani pitää onneksi huolta kielestä tosi tarkkaan. Mun on helppo kirjoittaa lasta ja olla lapsena, se on minulle koskematon paikka. Lasten kirjallisuuden kohdalla en suostu määrittelyihin, menen kirjoihin itse parantumaan jostakin, saamaan hoivaa. Aikuisten kirjoissa mietin toisella tavalla.
Leena Valmu: Teen varmaan samaa, mutta on sitten kuitenkin täytynyt selvittää tutuilta lapsilta, ymmärtävätkö he, mistä kirjassa on kyse. Tunnetasolla menen nuoren maailmaan, mutta minulla on aikuisen tieto.
Lauri Hirvonen: Lapsilukijat ovat vilpittömämpiä, aikuisena ei enää pääse samaan maailmaan. Se on myös armollista tekijälle.

Levikin edistäminen, lukijakunnan uudet haasteet?

MW: Segmentointi on minulle vierasta, kustantamossani Myllylahdella ei tehdä markkina-analyysiä. On pakko luottaa omaan tarinaan.
LH: Ikähaarukointia teen. Pitää olla sopiva taso, jotta lukeminen on nautittavaa. Lyhyet kappaleet, keventävät elementit ja kuvitus ovat tärkeitä – että huomioidaan lukemaan opettelu.
EK: Kirjani ovat taiteilijalähtöisiä, siis substanssi tulee minulta, mielikuvituksestani. Kirjoittaessa tutkin omia henkilökohtaisia kysymyksiäni, ja kirjoitan omille lapsilleni.
LV: Olen allerginen lapsille lässyttämiselle. Lapset ovat reaktiivisia sille, että heitä pidetään tyhminä. Kirjoitan kaikille.
EK: Lasten kanssa en ole koskaan törmännyt ennakkoluuloihin. Aikuisilla kyllä on välillä mielenkiintoisia ilmeitä ja asenteita, lapsilla en ole niitä nähnyt. Paitsi pussailun suhteen, se herättää ällötystä!

LV: Kirjan pitää toimia myös aikuislukijalle. Voisimme kaikki lukea enemmän ääneen toisillemme.
MW: Laitan vähemmän painoa päähenkilöiden iälle ja sukupuolelle, jotta olisi samastumismahdollisuus mahdollisimman monelle.
EK: Ajattelen aikuista ja lasta yhtäaikaa, kerroksittain.

MW: Kouluvierailut ovat ihan parasta, kun pääsee lähelle nuoria.
LH: Olen tehnyt aika paljon etävierailuja, joissa ei näe lapsia. Kyllä live on parempi!
LV: Eräässä koululuokassa oppilaat totesivat, että ”Me luetaan aika paljon, mutta se on niin epätrendikästä, ettei me puhuta siitä toisillemme…”

Iso kysymys siis onkin, miten saada lukemisesta trendikkäämpää, jotta nuoret kehtaisivat kehua lukemiaan kirjoja toisilleen?

”Sanaa eteenpäin!”

”Miksi päättäjät eivät mainitse sanataidetta edes juhlapuheissa?”, kysyi Suomen sanataideopetuksen seuran toiminnanjohtaja Ninni Pehkonen ja kertoi, miten hän on ensimmäisen toiminnanjohtajavuotensa aikana törmännyt hämmentävän usein epätietoisuuteen siitä, mitä se sanataide oikein on. Alan ymmärrettävyyttä hankaloittaa hänen arvionsa mukaan se, miten sanataidekasvatus sijaitsee monien alojen risteyskohdassa. Se on kirjallisuutta, taidetta, kasvatusta, nuorisotyötä – siis vähän kaikkien muttei kenenkään tontilla. Vaikuttamistyötä todellakin tarvitaan ja sitä pitää toistaa niin kauan, että alan todellisuus ymmärretään. ”Kuka puhuu sanataidekasvatuksen puolesta, jos emme me? Meidän tehtävämme on viedä sanaa eteenpäin!”, Pehkonen muistutti ja kiitti myös kaikkia sanataidekasvattajia tähän mennessä tehdystä työstä.

Yksi keino viedä sanaa eteenpäin on ainakin Hehkuvat sanat -hanke, jota Pehkonen esitteli. Tässä valtakunnallisessa, SSOS:n koordinoimassa hankkeessa järjestetään seitsemässä kaupungissä seitsemän erilaista lukutaitoprojektia: Luvassa on mm. räppipajoja, kirjavinkkausdraamaa, koululehtiä ja sanojen salapoliiseja, joiden avulla sanataidetta tehdään tutuksi aina varhaiskasvatuksesta toiselle asteelle. Hankkeen avulla selvitetään myös, mitä lapset ja nuoret itse haluavat ja ajattelevat lukutaidosta. Pehkonen vinkkasi myös, että hankkeen verkkosivuille on tulossa seitsemän sanataidemenetelmäopasta vapaasti kaikkien käytettäväksi.

Sanataidekentän vaivojen taustalla on kuitenkin tunnettuutta laajempia ongelmia. Rahoitusvajeen lisäksi ongelmana on alaa kannattelevien rakenteiden puute ja se, että osaaminen ja hankkeiden eteneminen on henkilösidonnaista, kiinni yksittäisten ihmisten taidoista ja verkostoista, kuten Lumotut sanat -festivaalin toinen taiteellinen johtaja Kati Inkala huomautti. ”On mahtavaa, että on lipunkantajia, mutta se on myös surullista. Voisimme olla pidemmälläkin”, hän mietti.

Vakaa loppupäätelmä onkin, että sanataide tulee saada osaksi isoja rakenteita, osaksi esim. varhaiskasvatuksen koulutusta. ”Sanataideopetuksen hyödyt ovat moninaiset. Sanataidekasvattajan koulutus olisi myös tärkeä motivaatiotekijä alalle pyrkivälle. Lisäksi koulutus tukisi kansallisen lukutaitostrategian tavoitteita. Tarve päteville ammattilaisille on kasvava”, Ninni Pehkonen totesi.

Mutta millaisia asioita oikein pitäisi laittaa unelmien sanataidekartalle, jotta se olisi houkutteleva ja toisi parhaiten lapset ja nuoret esiin kirjallisuuden tekijöinä? Pia Krutsin nosti esiin puheenvuorossaan lasten ja nuorten oman tekijyyden. Lasten aktiivinen rooli taiteessa ja runoudessa on tärkeä ja osa myös Kirsi Kunnaksen henkistä perintöä. Kunnas 100 -juhlavuoden aikana tähän tullaan panostamaan niin, että lapset saavat kielen haltuun. Myös Haitulan taikahattu -kirjassa, jonka Krutsin on toimittanut, lasten
oma kirjoittaminen on vahvassa osassa. Haitulan taikahattu on paitsi lasten oma opas sanataiteeseen ja Kirsi Kunnaksen runouteen, myös kutsu monitasoiseen oppimisprosessiin, jossa aikuisen tuella lisätään ja opitaan mielikuvituksen tietoa. Myös Kirsi Kunnaksen katse on päässyt kirjan tehtäväsivuille Haitula-hahmon kautta. ”Haitula on Kirsin alter ego, hyvällä tavalla outo hahmo, joka luo katseensa taiteilevaan lapseen”, Krutsin kuvaili.

”Elämme lukutaidon heikkenemisen ja harrastamisen muutosten aikaa. Meidän tulisi saada kirjoitettua parempi matkaopas sanataiteeseen, koska alan ulkopuolella sanataide tulkitaan heikkona signaalina”, Krutsin puhui. Sanataidekasvatusta vahvistaisi erityisesti se, että se tunnustettaisiin osaksi lukutaitotyötä. ”Lukeminen ei tilastojen mukaan ole kriisissä, vain kirjoittaminen on vähentynyt. Tutkimusnäyttöäkin on, että yhteisöllisyys motivoi lapsia ja nuoria eniten. Nuoret miettivät myös, miten sanataideopetuksesta hyötyy. Mikä on kirjoittajan cv?”

”Me kaikki olemme sanataiteen lähettiläitä!”

SSOS:n puheenjohtaja Tiina Åhlgren päätti Sanataidefoorumin puheenvuorollaan sanataiteen rakenteista ja seuran tekemästä työstä. ”Me olemme tosi monessa mukana, mutta alueelliset erot ovat valtavat. Se on asia, johon toivomme parannusta. Sanataiteen arvo tunnustetaan, mutta se ei konkretisoidu rahoituksena, työnä ja toimintamahdollisuuksina. Tarvitaan siis sanataiteen puolestapuhujia, lähettiläitä. Me kaikki olemme sanataiteen lähettiläitä. Pidetään siis toiveikasta ja innostavaa mieltä yllä. Kaikilla lapsilla on oltava oikeus sanataiteeseen. Tässä meillä seurassa riittää tekemistä.”

Myös Åhlgrenin mielestä sanataide on hieno tapa harjaannuttaa lukemisen ja keskittymisen taitoja, mutta myös paljon muuta. ”Sanataide on toimiva lääke maailmantuskaan. Se on tarinoiden taikavoimaa ja maagisuutta. Tekemällä taidetta saa kanavoitua hauskalla ja mukavalla tavalla monta asiaa”, hän kiteytti.

Lumotut sanat – Lasten ja nuorten sanataideviikot Oulun kulttuuritalo Valveella 2.6.2024 asti. Https://www.lumotutsanat.fi

Salla Tuukkanen, sanataidekasvattaja

Kuvat: Ari Halonen